Minulla on krooninen ikävä lähihistorian mahtipontisuutta. On tietenkin helpompi myöntää kaipaavansa joukkoliikettä kun tietää haittapuoletkin, omakohtaisesti ja vanhempien muistin mukaan. Oma kasvuympäristö, akateemis-sosialistis-humanistinen (äkkiä heitetty yksinkertaistava rivistö), on helpottava tekijä ajatellessa taaksepäin. Kun vanhemmatkin ovat aina ajatelleet keskiverrosti, ei tarvitse käyttää omissa ajatuksissaankaan lieventäviä ilmauksia taannoisista tapahtumista. Minun historiankuvaani ei tarvitse selitellä, minun henkilökohtainen historiani ei ole yksisilmäistä massahysteriaa, vaan yhteiskunnan eteen tehtyä työtä hemmetin vaikeissa olosuhteissa. Ei henkilökohtainen historia, vaan sukuhistoria. Yhteiskunnan hyväksi tehty työ kuulostaakin jo paremmalta kuin kovin mahtipontiselta kalskahtava maailmanparantaminen, josta tulee heti mieleen idealistinen soopa. (Lapsi sen sijaan on idealistinen maailmanparantaja henkilöhistorialtaan. Kasvissyöjä, joka ei vielä puolessa välissä kolmeakymppiäkään suostu myöntämään että henkilöboikotti olisi turhaa.)
Toki omassa haikailussani on paljon nostalgiaa ja naiiviutta. Meidän perheen vappujuhlat olivat niin täydellisiä lapsen silmiin aikanaan, että ajatusten palatessa niihin takaisin voi unohtaa kaiken loogisanalyyttisen pohdinnan. Vappumarssit, sima ja munkit, ilmapallot ja taistolaislaulut luonnollisena, vuoden kiertoa jaottelevana osana elämää. Ja kun olin pieni lapsi, oli vappumarssi iso ja rauhanmarssitkin järjestettiin. Sitten vietiin enää kynttilöitä Kemijokeen ja käytiin marssilla punaisemmalla naapuripaikkakunnalla.
Nyt meillä ei enää ole marssia. Ei kumpaakaan. Vakaumuksensa puolesta kuolleiden haudalla oli pari hassua vanhempaa vasemmistolaista ja muutama nuorempi kommunisti. Mikään ei voi tietenkään olla lopullista ja pysyvää, mutta tiettyjen edes rutiininomaisten rituaalien muistaminen tuntuisi helpottavalta.
Onneksi oveen on unohtunut vappuna siihen laitettu "ei ruiskaunokeille" -merkki. Sen symbolinen arvo lienee paljon vakaampi kuin punaisten kukkien vieminen haudalle. Jotain uutta, jotain uudemmasta lähtenyttä, ei vanhan väkisin lämpimänä pitämistä.
Hetki sitten olin vielä toivorikkaan melankolisen innostunut asioista. Nyt tuntuu siltä, että kun lähihistorian kompleksit vaikuttavat vieläkin reaalitasolla, ja nuoret ihmiset antavat periksi niin monelle asialle (ehdottomuutta ja ylilyöntejä siihen suuntaan tarvitaan, ei varhaiskyynisyyttä, mikäli tahdotaan oikeasti asioiden muuttuvan) ei jaksa nähdä valaistusta asioissa.
Taidan vielä yön päälle kaivaa muutaman kuvan vanhoista juhlista ja marsseista ja ruokin nostalgiaani niillä. Onneksi on olemassa nostalgia, sillä ilman sitä voisi vain vaipua nykyhetkeä koskevaan epätoivoon. Ja onneksi olen puolueeton humanisti (enkä muuten ole koskaan ymmärtänyt miten voi rakastaa liikaa kirjoja) mieleltäni, pään voi täyttää niillä hyvillä kirjoilla, joissa ei käsitellä yhteiskuntaa vaan yksilöön keskittyviä asioita.
Perhosista toinen lähti toimitettuaan tehtävät. Salamavalollakin tuli ihan kohtalainen kuva, vaikka pidänkin enemmän salamattomista kuvatuksista. Tämäkin paksukainen katosi hetki sitten omille teilleen. Minnekähän toukat menevät kehittymään?
Kommentit